Esko Suhonen Ajokoiramies 1/99

Kantavan ja imettävän nartun hoito ja pikkupentujen hoito ja luovutus

Koiranjalostuksen lähtökohtana ovat elinvoimaisina syntyneet, terveet, hyvin hoidetut ja onnellisesti uusille omistajille luovutetut pennut. Ennen kuin tähän päästään, voi niin aloittelevalle kuin kokeneellekin kasvattajalle syntyä monenlaisia pulmatilanteita, joiden ennakointia ja niistä  selviämistä käsitellään seuraavassa kirjoituksessa.

Astutus

Tavallisesti narttu on kiimassa kaksi kertaa vuodessa ensimmäisen kiiman ilmaantuessa tavallisimmin n. 6-10 kk:n iässä. Mielestäni nartut pitäisi pennuttaa, mikäli sen käyttö- ja muut ominaisuudet ovat riittävän hyvät, n. 3-4 vuoden iässä, sillä synnytysvaikeudet näyttävät selvästi lisääntyvän iäkkäillä ensisynnyttäjillä. Penikoimisen ylärajaa voidaan pitää 8-10 v yksilöstä riippuen.

Nartun kiima jaetaan esikiimaan, kiimaan ja jälkikiimaan. Esikiiman aikana ulkosynnyttimet turpoavat ja verensekainen punainen vuoto alkaa. Varsinaisen kiiman aikana vuoto hieman heikkenee ja muuttuu kirkkaammaksi ja narttu alkaa kiinnostua uroksesta. Tarhassa pidetyillä nartuilla sekä nartuilla, joilla kiimavuoto on vähäistä, kiiman alun huomaaminen voi olla vaikeaa Joskus voi auttaa vaalean kankaan tms. asettaminen nartun nukkuma-alustalle "tiputtamisen" havaitsemiseksi arvioituna aikana n. 5-6 kk edellisen kiiman päättymisestä. Paras astutusaika on yleensä 11-14 vrk:n kuluttua esikiimaoireiden ilmaannuttua. Kuitenkin nyrkkisääntönä voidaan pitää: astuta narttu silloin, kun se parhaiten hyväksyy uroksen. Ennen pitkälle astutusmatkalle lähtöä olisi hyvä tarkistaa nartun vastaanottavuus jollakin uroksella, ja lisäksi astutusuroksen omistajan kanssa on hyvä sopia etukäteen riittävän hyvissä ajoin päällekkäisten astutusten välttämiseksi. Astutuspaikaksi valitaan rauhallinen paikka, joka ei ole liukas. kokematonta urosta voidaan auttaa ja vastustelevan nartun omistajan on syytä hallita koiransa ja huolehtia ainakin siitä, ettei narttu pääse puremaan urosta, sillä tällöin uros voi menettää kokonaan mielenkiintonsa narttuun. Ennen astuttamisen aloittamista narttu on myös hyvä ulkoiluttaa ja antaa tutustua "hääympäristöönsä".

Tiinehtymishäirioitä - väärä astutusajankohta

 Kuten edellä mainittiin, narttu on parasta astuttaa silloin, kun se on ns. seisovassa kiimassa, jonka narttu ilmaisee viemällä hännän sivuun uroksen läsnäollessa. Ongelmia syntyykin silloin, kun nartun kiimakäyttäytymisen ja munasolujen irtoamisen välinen yhteys ei jostain syystä toimi. Nuorilla nartuilla esiintyy yleisesti jäljempänä tarkemmin selvitettävä ns. jakautunutta kiimaa pitkäkiimaisuutta. Vanhemmat, jo penikoineet nartut taas hyväksyvät monessa tapauksessa uroksen ennen tai jälkeen ovulaation, ts. munasolujen irtoamisen ajan ulkopuolella. Kaikissa näissä tapauksissa on hyvin mahdollista, että astuttaminen sattuu väärään ajankohtaan ja varsinaiselta sukupuolifysiologialtaan terve narttu jää tyhjäksi. Tällöin oikean astutusajankohdan määrittäminen jo rutiinitoimenpiteeksi muodostuneella veren progesteronimäärityksellä on yleensä riittävä ja suositeltava silloin, kun narttu muutoin on terve ja ominaisuuksiltaan jalostukseen soveltuva. Esimerkkinä edellisestä on allekirjoittaneen oma narttu, jonka kantavaksi tulemisen edellytyksenä on sen astuttaminen viimeistään 10:ntena päivänä tiputtamisen alkamisesta. Vastaavasti on narttuja, jotka hyvän pentuetuloksen saavuttamiseksi tulee astuttaa 15. vrk:n jälkeen.

Yksi vai useampi astutus?

Siittiöt kestävät elävinä nartun elimistössä normaalitapauksessa 4-5 vuorokautta, ja tällöin yksi oikea-aikainen astutus on riittävä. Kuitenkin on narttuja, joilla munasoluja irtoaa jopa kolmen vuorokauden ajan. Lisäksi heikompilaatuisen siemennesteen (esim. vanhemmat siitosurokset) siittiöt säilyvät elävinä vain 1-2 vuorokautta, ja edellä mainittu iäkkäämpien narttujen uroksen hyväksyminen ovulaation ulkopuolella on verrattain yleistä. Em. syistä hyvän pentuetuloksen varmistamiseksi voidaan narttu astuttaa 2-3 kertaa 48 tunnin välein (ts. kahden vuorokauden välein), jolloin nartun elimistössä on tuoretta siemennestettä koko munasolujen irtoamisen ajan ja tiinehtymistulos todennäköisesti paranee. Useampaa astutusta ei ole kuitenkaan syytä ottaa yleiseksi käytännöksi, jolloin vältytään siitosurosten liialliselta rasittamiselta.

Synnytysteiden sairauksista ja vioista johtuva tiinehtimättömyys

Ajokoiranartulla esiintyvä normaalista kiimavuodosta poikkeava vuoto ja muulloin kuin juoksun yhteydessä esiintyvä vuoto viittaavat kohdun tai emättimen tulehdukseen. Tulehdukset estävät tehokkaasti tiinehtymisen, ja ne tulee hoitaa ennen astuttamista. Paras hoitotulos saadaan suorittamalla bakteeriviljely ja antibioottiherkkyyden määrittely. Nartulla saattaa esiintyä myös yllättäviä synnynnäisiä tai hankittuja vikoja, kuten epätavallisen voimakkaasti kehittynyt hymen, erilaiset synnytysteiden kuroutumat ja kasvaimet. Näiden esiintyessä on aina tapaus tapaukselta tarkoin harkittava, onko nartun käyttö jalostukseen mielekästä vamman mahdollisen periytyvyyden ja odotettavissa olevien synnytysvaikeuksien vuoksi. Joskus varsinkin kokemattomilla nartuilla esiintyy emättimen lihaskouristusta, joka vaikeuttaa astuttamista tai estää sen kokonaan. Usein tilannetta voidaan helpottaa rauhoittavilla lääkkeillä.

Kiimakierron häiriöt

Narttu on yleisimmin kiimassa noin 6 kuukauden välein ja normaalina voidaan pitää 4-12 kk:n väliä. Kiimaton ja heikkokiimainen narttu voidaan saada näkyvään kiimaan ns. dormitory efektillä. Termi tarkoittaa kiimattoman nartun asettamista yhteen (esim. samaan tarhaan) yhden tai useamman kiimassa olevan nartun kanssa, jolloin juoksu usein ilmenee pian, ja narttu voidaan astuttaa normaalisti. Kyseessä on ilmeisesti tietynlaisten feromonien vaikutus, mutta täsmällinen vaikutusmekanismi on edelleen epäselvä. Menetelmä toimii kuitenkin varsin hyvin, kuten kokeneet kasvattajat tietävät.

Jakautunut kiima 1. ns. split estrus esiintyy ajoittain varsinkin nuorilla nartuilla. Narttu tulee kiimaan normaalisti, mutta kiiman merkit häipyvät vähitellen n. 1-2 viikon aikana. Uusi kiima ilmenee n. 1-2 kuukauden kuluessa ja yleensä kiima on normaali ja narttu voidaan astuttaa tähän toiseen kiimaan.

Narttujen tiinehtymättömyyshoidoissa on edistytty jonkin verran viime aikoina, ja ns. prolaktiiniestäjillä yhdistettynä astutuksen yhteydessä käytettyihin vapauttajahormoneihin on saatu kohtalaisia tuloksia. Näitä hoitoja annettaessa on aina pidettävä mielessä jalostusnäkökohdat, ja ne tulevatkin kysymykseen lähinnä jo normaalisti penikoineilla nartuilla. Tässä yhteydessä on syytä mainita erilaiset abortin aikaansaamiseen, kiiman estoon ja siirtoon liittyvät hormonit, joiden vaikutus narttuihin on yksilöllistä. Joissain tapauksissa ne voivat aiheuttaa tiinehtyvyysongelmia, josta syystä niitä tulisi käyttää hyvin harkiten siitosnartuilla. Annettaessa steriliteettihoitoa ajokoiranartulle tulee tilannetta tarkastella aina myös koko rodun terveyden kannalta, sillä onhan lisääntymisfysiologialtann terve ja elinvoimainen narttu yksi jalostuksen tavoitteista.

Edellä kuvattujen, lähinnä sukupuolifysiologiaan liittyvien syiden lisäksi kiimattomuutta ja tiinehtymättömyyttä voivat aiheuttaa muut tekijät, kuten esimerkiksi liikalihavuus, aliravitsemus, voimakas rasitus metsästyskaudella sekä jotkut yleissairaudet kuten kilpirauhasen vajaatoiminta ja ns. cushingin tauti. Tiedossani on narttuja, joita ainakin osittain pitkän metsästyskauden rasituksista johtuen tuloksetta on astutettu useasti kevätkiimaan, ja pentue on syntynyt ensimmäiseen syyskiimaan astutettaessa. Näissä tapauksissa usein toinen kiima, siis syyskiima on myös selvästi kevätkiimaa voimakkaampi.  

Uroksesta johtuva tiinehtymättömyys

Nartun tyhjäksi jääminen voi luonnollisesti johtua myös uroksesta. Vastuuntuntoisen siitosuroksen omistajan on syytä varmistua spermatutkimuksin uroksensa siitoskyvystä, jos useampi narttu ei ole tullut kantavaksi, ja aina vuoden välein uroksen täytettyä 8 vuotta. Samoin liian tiheää astutusruljanssia ja useampien narttujen astuttamista samana päivänä tulee mahdollisuuksien mukaan välttää. Tutkimuksissa on todettu, että toistuva, vuorokauden välein tapahtuva uroksen siemennesteen otto heikentää siemennesteen laatua (siittiötiheyttä), josta syystä pitempään jatkunutta astutusjaksoa tulisi aina seurata 1-2 viikon lepokausi parhaan tiinehtymistuloksen saavuttamiseksi.  

Keinosiemennys

Joissakin tapauksissa eläinlääkäri voi suorittaa keinosiemennyksen, jolloin tiinehtymisprosentti on n. 50% sen ollessa n. 80% normaalissa astutuksessa. Keinosiemennykseen ryhdyttäessä on otettava tarkoin huomioon rodun jalostukselliset näkökohdat. Halutonta ja huonosti astuvaa urosta ei pitäisi käyttää jalostukseen, ja yleensä keinosiemennykseen turvaudutaankin tilanteissa, joissa narttu ei hyväksy urosta tai nartuilla, joilla kiinnijäämistä ei astutuksessa syystä tai toisesta tapahdu. Maassamme on joitakin pakastesperman säilyttämiseen ja pakastespermalla siementämiseen erikoistuneita siemennysasemia' joista tarvittaessa saa tietoja SKL:n jalostustieteellisen toimikunnan keinosiemennysjaokselta.

Kanto- ja imetysaika

Kantoaikana narttu ja kehittyvät sikiöt tarvitsevat runsaasti ravintoa. Pelkistetysti voidaan sanoa, että kantoaikana nartun ravinnontarve on kaksinkertainen normaaliin verrattuna. Lisäravinto on myös tärkeää emän valmistuessa synnytyksen ja imettämisen tuomia rasituksia varten. Lisäksi valkuaisen (lihan, kalan, elimien,) määrää olisi hyvä lisätä kantavan nartun aterioihin. Kantoajan lopulla ravinnon määrää on kuitenkin vähennettävä sikiöiden vaatiessa yhä suuremman tilan. Erittäin tärkeää on, ettei narttua päästetä ylilihavaksi, koska tällöin synnytysvaikeuksien riski selvästi kasvaa. Liiaksi ei voi myöskään korostaa liikunnan merkitystä. Kantavan nartun on saatava riittävästi liikuntaa, että se säilyttää jäntevyytensä. Samalla vältytään liialta lihomiselta ja synnytyksessä tarvittavat vatsa-lihakset pysyvät kunnossa.

Sikiöiden tukikudosten kehittyessä on tärkeää, että nartun kivennäis- ja vitamiinitarpeesta huolehditaan. Lisäksi kalsiumia tarvitaan mm. synnytyksessä. Lisäkivennäisen narttu saa esim. seoksesta, jossa on puolet luujauhoa ja puolet luonnonliitua (Quennsfill) ja jonkin verran maitokalkkia. Seoksen voi hankkia apteekista, ja sitä on saatavana myös kantavalle nartulle tarkoitettuina kaupallisina valmisteina. Annostus on karkeasti arvioiden n. 1 g elopainokiloa kohden vuorokaudessa (imetysajalla n. 1 t/z g/ elopainokilo/ vrk). Em. kalsiumlisä on laskettu kalsiumniukalle ruokavaliolle, ts. nartun perusravinnossa on vain vähän kalsiumia.

Käytettäessä enemmän kalsiumia sisältäviä rehuja, tulee lisäkalkin määrää vastaavasti vähentää ja esim. silloin, kun nartun muona koostuu yksinomaan runsaasti kalkkia sisältävistä kantavan ja imettävän nartun erikoisrehuista ei kalsiumlisää juuri tarvita. Vitamiineja narttu saa kätevästi kalanmaksaöljystä, jonka annostus on ajokoiralle 1-2 teelusikallista 3 kertaa viikossa talvikuukausina marras-maaliskuu. Kuten kalsiuminkin kohdalla myös kalanmaksaöljyn antoa vähennetään silloin, kun nartun ravinnon pääosan muodostavat vitaminoidut erikoisrehut. Rokotuksista ja loishäädöistä on luonnollisesti huolehdittava jo ennen astutusta.

Imetysaikana nartun valkuaisen, kivennäisten ja vitamiinien saanti on edelleen turvattava. Nestettä, esim. puhdasta vettä, imettävällä nartulla on oltava vapaasti saatavilla, sillä tuottaahan se suuria määriä pennuille elintärkeää emänmaitoa. Kuitenkin maidon sisältämä kalkkimäärä ei yksin riitä tyydyttämään lisääntynyttä tarvetta, ja lisäksi runsas maito ei monelle koiralle sovi. Maidon osuus ei saisi ylittää 5%:a ravinnon määrästä.

Poikkeavissa tilanteissa, esim. kun pentujen lukumäärä on pieni, voi maitoa muodostua liikaa. Tällöin nartun saamaa nestemäärää voidaan tilapäisesti vähentää, jolloin maidontuotanto nopeasti laskee. Jos pennuilla ilmenee ylensyönnin seurauksena ilmavaivoja, voidaan nartulle antaa 1-2 teelusikallista ruokasoodaa muutamina päivinä. Varoittaisin myös tilanteista, joissa pienen pentueen (1-2 kpl) pennut ahmivat itsensä muodottomiksi "pulleroiksi" eivätkä kykene nousemaan jaloilleen ajan koitettua. . Jos tämä ylensyöminen saa jatkua useita viikkoja, voi tila jäädä pysyväksi ja pentu menetetään.

Usein nartun omistajaa askarruttaa kysymys, onko narttu tiine vai ei. Tällöin tarkistus voidaan suorittaa vaarattomasti ultraäänitutkimuksella n. 20 vrk:sta alkaen tai röntgenkuvauksella n. 50:stä tiineysvuorokaudesta lähtien. Röntgenkuvauksella saadaan myös selvyys tilanteessa, jossa synnyttävän nartun työntöpoltot ovat loppuneet ja omistaja epäilee pentuja jääneen syntymättä.

Penikoiminen

Ensimmäiset tiinehtymisen merkit ovat havaittavissa yleensä n. 4 viikon kuluttua astutuksesta: maitorauhaset alkavat kasvaa ja mahanpohja alkaa laajentua. Ensikertalainen narttu synnyttää keskimäärin 60 vrk:n ja aikaisemmin penikoinut 63 vrk:n kuluttua astutuksesta. Mielestäni eläinlääkärin puoleen olisi syytä kääntyä tilanteen selvittämiseksi silloin, kun narttu on kantanut 2-3 vrk yli normaalin ajan, ts. 65-66 vrk vanhalla nartulla. Tällöin pennut voivat alkaa kärsiä hapen puutteesta synnytyksen yhä viivästyessä. Toisaalta tiedossa on useita tapauksia, joissa narttu on penikoinut normaalisti jopa 70 vrk:n kantoajan jälkeen. Synnytyksen lähestyessä nartulta olisi syytä mitata lämpö muutaman vuorokauden aikana 3-4 kertaa päivässä. Lämpötila (suomenajokoiralla normaali ruumiinlämpö peräsuolesta mitattuna 38 - 38,5 C) laskee 1-2 vrk ennen synnytystä n. asteen ja nousee takaisin normaaliksi ennen synnytyksen alkamista. Lämmön mittaamista on syytä jatkaa myös muutamina vuorokausina penikoimisen jälkeen mahdollisten kohtutulehdusten ja muiden lämmön nousua aiheuttavien häiriöiden varalta.

Synnytys voidaan jakaa avautumis-, ulostyöntö- ja jälkeisvaiheeseen. Avautumisvaiheen, keskim.8-10 t aikana, lämpötila nousee normaaliksi. Narttu tekee pesää ja usein läähättää ajoittain. Avautumisvaihetta seuraa 8-16 t kestävä ulostyöntövaihe keston vaihdellessa nartun iästä, fyysisestä kunnosta, ravitsemustilasta ja pentujen lukumäärästä johtuen.

Pääsääntönä voidaan pitää: jos ensimmäinen pentu ei ole syntynyt ennen kuin kaksi kertaa avautumiseen mennyt aika (n. 16 t) on kulunut ensimmäisten oireiden ilmaantumisesta, on syytä kääntyä eläinlääkärin puoleen. Usein narttu myös hyvin voimakkaalla levottomuudellaan ja reagoimisellaan osoittaa jonkin olevan pielessä.

Jälkeisvaiheen aikana, keskim. 8 t, narttu on syytä ulkoiluttaa. Jälkeiset seuraavat normaalisti jokaista pentua ja narttu saa syödä ne. Jos pentuja on paljon, on syytä rajoittaa jälkeisten syöntiä ripulivaaran vuoksi.

Yleisimpiä synnytyshäiriöitä ovat puutteellinen avautuminen, puutteelliset työntöpoltot, työntöpolttojen loppuminen, synnytysteihin jäänyt pentu tai jälkeisten jääminen. Eläinlääkärin apuun olisi turvauduttava riittävän hyvissä ajoin synnytyshäiriöissä. Tapauksesta riippuen eläinlääkäri voi antaa lääkehoitoa mm. synnytyksen käynnistämiseksi sekä työntöpolttojen aloittamiseksi tai vahvistamiseksi. Vaikeissa tapauksissa riittävän hyvissä ajoin suoritettu keisarinleikkaus on usein paras vaihtoehto emän ja pentujen pelastamiseksi etenkin kun pentujen lukumäärä on pieni (1-3 kpl). Usein varsinkin suurien pentueiden kohdalla askarruttaa kysymys, kuinka paljon pentuja jätetään. Nyrkkisääntö: yksi pentu maitoa tuottavaa nisää kohti on sopiva määrä, mikäli halutaan nartun selviävän yksin pentujen alkuhoidosta.

Synnytyshäiriöiden ennaltaehkäisy

1.        Astuta pieniä pentueita saanut narttu useammin 2 vrk:n välein. Tällöin pentueen lukumäärä todennäköisesti kasvaa, synnytys käynnistyy paremmin ja pennut pieninä syntyvät helpommin. 2. Liikuta narttua tasaisesti (kuitenkaan ylirasittamatta) tiineysaikana aina laskettuun penikoimiseen saakka. Hankittu hyvä lihaskunto takaa paremman ponnistusvoiman synnytyksessä. 3. Ruoki kantava narttu maltilla ja oikein, vältä varsinkin yliruokintaa, sillä lihava narttu on usein laiska synnyttäjä. Älä ylensyötä nartulle kalkkia tai vitamiineja, koska liialla kalkilla tai vitamiineilla saatat lamaannuttaa nartun herkän kalsiumin säätelyjärjestelmän, joka voi johtaa mm . synnytyspolttojen heikkenemiseen . 4. Epäilyttävissä tapauksissa esim. nartuilla, joilla aiemmin ollut synnytysvaikeuksia, tarkista tilanne ultraäänellä 3 :nnesta tiineysviikosta alkaen ja röntgenkuvauksilla 7:nnestä tiineysviikosta alkaen.

Pikkupentujen hoito

Jos penikoiminen on sujunut normaalisti ja narttu on hyväkuntoinen, eikä pentujen lukumäärä ole liian suuri, emä huolehtii pennuistaan yleensä n. 3 viikon ikään asti. Tässä iässä aloitetaan lisäruoan antaminen. Tutkimusten mukaan luutuminen on pennulla voimakkainta juuri 8 ensimmäisen elinviikon aikana ja myös seuraavat 8 viikkoa ovat voimakkaan luunmuodostuksen aikaa. Tällöin riittävästi valkuaista ja rasvaa sisältävä lisäravinto kivennäisillä ja vitamiineilla tasapainotettuna takaa luuston ja lihaksiston tasaisen kehityksen. Pelkät maito ja puuro sekä muille eläimille tarkoitetut rehut eivät riitä. Näyttääkin siltä, että pentujen lisäruokinnassa esiintyy ajoittain puutteita, eikä perimän suomaa rakennetta aina saavuteta.

Lisäruokinta voidaan aloittaa esim. antamalla pennulle kokomaitoon keitettyä velliä, johon lisätään keitetty kananmunan keltuainen ½ litraa kohden ja vaikkapa hieman hunajaa makua parantamaan. Vähitellen seokseen lisätään esim. jauhettua lihaa ja keitettyä kalaa sekä ravintotarpeen yhä lisääntyessä esim. leipää ja puuroa. Valkuaisen (esim. lihan) määrä saisi olla pennun ravinnossa lähes puolet päivittäisestä annoksesta 3-5 viikon iässä, jonka jälkeen valkuaisen määrää lasketaan tasaisesti siten, että se luovutusiässä on n. 1/4 ravinnon määrästä. Rasvan osuus saisi olla tällöin n. 15%. Esim. rasvaisessa lihassa em. ravintoaineita on luonnollisessa muodossa.

Pikkupentujen täysrehuja käytettäessä pentuja on syytä ryhtyä totuttamaan rehuihin jo lisäruokinnan alkaessa. Täysrehun määrää lisätään siten, että sen osuus on puolet ravinnosta 5-8 viikon iässä ja 2/3 9 viikosta aina 5-6 kuukauden ikään saakka. Täysrehun etuna on se, että uusi omistaja voi jatkaa ruokintaa samalla rehulla ja tavallisia siirtymävaiheen ongelmia ei synny.

Pentujen kasvaessa on myös tärkeää, että ne saavat riittävästi kivennäisiä ja vitamiineja. Arvioitu kalsiumin tarve on 0,5 g ja D-vitamiinin tarve 20 KY (kansainvälistä yksikköä) päivässä elopainokiloa kohti. Kivennäiset saadaan esim. seuraavasta seoksesta: luujauhoa 100 g, liitujauhoa 100 g sekä maitokalkkia 50 g (apteekissa sekoitettu tai valmis kaupallinen seos). Hivenaineiden saannin vuoksi liidun tulisi olla ns. Iuonnonliitua (Quennsfill). Tätä seosta aletaan antaa pennulle heti lisäruokinnan alkaessa, ts. 3 viikon iästä lähtien. Tarvittava määrä lasketaan kulloinkin pentujen yhteispainon mukaan ja se on 0,5 g seosta painokiloa kohden vuorokaudessa. (Esim. pentujen yhteispaino 10 kg: päivittäinen kalkkiseoksen määrä = 10 x 0,5 g = 5 g = n. 1 teelusikallinen.) Kalsiumin imeytymiselle tärkeää D-vitamiinia saadaan kalanmaksaöljystä, jota annetaan 1-2 tippaa pentua kohden päivässä koosta riippuen, mikäli pennut syntyvät pimeänä talviaikana (marras-maaliskuu). Valoisaan vuodenaikana ulkona olevat pennut saavat D-vitamiinia auringonvalosta ja lisävitamiineja ei juuri tarvita.

Lisäravintoa pennulle annettaessa päivittäisten ruokintakertojen lukumäärä voidaan karkeasti arvioida siten, että kun se aloitettaessa on 5-6 kertaa päivässä, on se luovutusiässä 4 kertaa päivässä. Liiallinen ruokamäärä on myös haitallinen pikkupennulle. Kasvattajan olisikin syytä tarkkailla pentuja jatkuvasti, eikä päästää jotakin ahmattia lihomaan liiaksi muiden kustannuksella. Huonokarvainen, lihava ja roikkuvamahainen pentu on usein merkkinä väärästä ravinnon määrästä ja koostumuksesta ja kenties madotuksen laiminlyönnistä. Madotus olisikin syytä suorittaa pikkupentuaikana kahdesti, esim. 4 ja 6 viikon iässä. Luovutusiässä olevan pennun tulisi olla kiiltäväkarvainen, kiinteälihaksinen, liikkuva ja vilkas olemukseltaan.

Orpopentujen hoito

Kun pentue on suuri tai nartun maidoneritys on estynyt esim. sairauden vuoksi tai narttu on menehtynyt synnytyksessä, joudutaan turvautumaan osittaiseen tai täydelliseen keinoruokintaan. Tilanne voi kasvattajasta tuntua äkkiä jopa ylivoimaiselta, mutta kärsivällisellä pentujen hoidolla pystytään kasvattamaan normaaleja elinvoimaisia pentuja.

Ensimmäiset vuorokaudet ovat pennun elämässä aivan ratkaisevia, ja näin täysruokintaan on ryhdyttävä välittömästi. Vastasyntyneiden pentujen on saatava riittävästi lämpöä. Suotava n. 24 C:n lämpötila saadaan pentujen yläpuolelle sijoitettavalla lämpölampulla. Etteivät pennut imeskelisi toisiaan, olisi pennut hyvä eristää esim. jakamalla asuinlaatikko karsinoihin. Vastasyntyneen pennun on ensimmäisten elintuntiensa aikana saatava nestettä ja ensihätään kelpaa vaikka keitetty vesi tai apteekista saatava veteen sekoitettu emän maidon vastike. Hyväksi koettu on seuraava seos: n. ½ I kokomaitoa, ½ l kermaa, 1 munanruskuainen ja hieman hunajaa tai rypälesokeria mausteeksi. Vuorokauden annos seasta valmistetaan kerrallaan ja säilytetään kylmässä. kerralla syötettävä määrä lämmitetään ja siihen lisätään sitruunahappoa juoksettamiseksi (sitrotabletit tai puristettua sitruunan mehua). Juoksettamisesta luovutaan pentujen silmien avauduttua, ja samalla siirrytään kuppiruokintaan.

Näihin aikoihin nostetaan seoksen rasvamäärä 15%:iin lisäämällä siihen esim. voita, margariinia tai eläinrasvoja. Kalkin (esim. luujauhon ja liitujauhon) määrä tulee olla sama kuin pikkupennun lisäruokinnassa eli o,5 g elopainokiloa kohden vuorokaudessa. A- ja D-vitamiini saadaan antamalla kalanmaksaöljyä 1 tippa pentua kohden päivässä. Kesäisin ulkona olevat pennut eivät kuitenkaan tarvitse vitamiinilisää.

Orpopentuja on alussa ruokittava pipetillä tai tuttipullolla tunnin välein. Pentujen varttuessa yösyöttämisestä luovutaan ja päiväruokintakertoja vähennetään tasaisesti neljään kertaan päivässä luovutusikään mennessä. Edellä mainittu pikkupennun täysravinto sopii hyvin myös orpopennulle 3 viikon iästä alkaen. Keinoruokinnassa annettavan ruoka-annoksen suuruus määräytyy pentujen painon mukaan ja on 3 päivän iässä n. 15% painosta, 7 päivän iässä n. 25%, 2 viikon iässä n. 30% ja 3 viikon iässä n. 35-40%. Kuten monille tuttua on, ilmaisevat pennut kyllä melko äänekkäästi, jos ruoan määrä on liian pieni.

Orpopennut on pidettävä puhtaina sekä niiden suolisto toiminnassa. Narttu nuolee pentujen vatsaa ja takapäät jatkuvasti edistääkseen suolen toimintaa ja saadakseen ne ulottamaan ja virtsaamaan. Kun tämä luonnollinen "hieronta" jää pois, on pentuja hierottava aterioiden yhteydessä esim. karkealla pyyhkeellä ja samalla puhdistettava niiden takapää vaikkapa öljyyn kastetulla vanutupolla. Jos em. toimenpiteistä ei huolehdita, voi seurauksena olla ummetus, joka saattaa pikkupennulle muodostua jopa hengenvaaralliseksi.

Pentujen luovutus

Pentuja luovuttaessaan kasvattajan velvollisuus on muiden hoito-ohjeiden ohella antaa ostajalle pennun ruokintaohjeet. Luovutushetken ruokinta ja lisäkivennäisten sekä vitamiinien anto on syytä selvittää. Kasvavan pennun kivennäislähteeksi soveltuu hyvin em. luujauhon, liitujauhon ja maitokalkin seos, jota suomenajokoiran pennulle annetaan 0,5 _ painokiloa kohden vuorokaudessa (1-2 tlk koosta ja kasvuiästä riippuen). Vitaminoitujen koiranrehujen ja erilaisten vitamiinivalmisteiden samanaikaisen annon seurauksena ongelmana on pikemminkin vitamiinien yliannostus kuin niiden puute. Tavanomaisessa ruokinnassa riittää vitamiinilähteeksi tavallinen kalanmaksaöljy, jota kasvavalle suomenajokoiran pennulle annetaan 1 tlk kolme kertaa viikossa talvikuukausina (marras-maaliskuu). Kalkkiseosta ja kalanmaksaöljyä on pennuille hyvä antaa 6-9 kk: n ikään saakka pennun kasvusta ja kehityksestä riippuen. Edellä mainittu kasvavan koiran lisäkalkin ja kalanmaksaöljyn annostelu on laskettu muutoin kalsiumia vitamiininiukalle ruokavaliolle ja niitä vähennetään sitä mukaa kuin muita kalkin ja vitamiinin lähteitä lisätään ravintoon. Esim. JOS pennun ruokintaa pohjautuu usein runsaasti kalsiumia ja vitamiineja sisältäviin kasvavan pennun erikoisrehuihin, ei muita kalkki- ja vitamiinilisiä juuri tarvita.

Luovutuksen yhteydessä on myös annettava ohjeet rokotuksista ja madotuksista. Penikkatautia ja parvoripulia esiintyy ajoittain eri puolilla maatamme paikallisina epidemioina. Esimerkkinä voidaan mainita erään jo markkinoilta poisvedetyn penikkatautirokotteen suojan pettäminen tiettyjä viruskantoja vastaan joitakin vuosia sitten, jolloin todellisia ongelmia syntyi lähinnä maan eteläosissa. Joskus kuulee keskusteltavan koiriemme "turhista piikityksistä" ja joidenkin toisten rotujen paremmasta kestävyydestä viruksia vastaan.

Käsittääkseni tällaisilla puheilla ei ole kuitenkaan todellisuuspohjaa. Esim. tapaukset, joissa saman tarhan toisen rodun pennut ovat sairastuneet vakavasti parvoon ja toisen eivät, selittyy sillä, että tämä "vahvempi" narttu on itse sairastanut parvon piilevänä ennen penikointia saanut näin 'Luonnollisen rokotuksen" ja siirtänyt saamansa suojan myös pentuihinsa. Rokotusten tarpeellisuudesta ia tarpeettomuudesta puhuttaessa on vakaa uskomukseni se, että jos esim. AIDSiin olisi tällä hetkellä saatavissa tehokas rokote, niin aika moni ajokoiraharrastaja sen itsellensä ottaisi. Siis emmeköhän suojaa ajokoiraystävämme vast'edeskin virussairauksia vastaan rokotuksin.

Säännöllisestä madotuksesta on pennun uudelle omistajalle syytä mainita. Hyvään tulokseen . päästään mielestäni käyttämällä suolinkaisille, hakamadoille ja toisaalta heisimadoille kullekin parhaiten tehoavia valmisteita annostusohjeita noudattaen. Esim. koiran leveän heisimadon häätämiseen suositellaan Droncit-tabletteja jopa kahdeksankertaisena annoksena normaaliin verrattuna. Nenäpunkin torjuntaan käytetyllä ivermektiinillä on todettu olevan tehoa myös useimpiin sisäloisiin. Suurissa kenneleissä voi olla hyvä välillä vaihtaa valmistetta immuunien loiskantojen kehittymisen välttämiseksi.

Lopuksi korostaisin kasvattajan velvollisuuksia rodussa esiintyvien perinnöllisten vikojen ja sairauksien tiedottamisesta uudelle omistajalle ja hänen ohjaamisestaan niiden vastustamisessa rotujärjestön suositusten mukaisesti.

Esko Suhonen